tiistai 16. heinäkuuta 2019

Qstock-tärpit 2019


Olen jälleen poiminut suositukset Qstock-viikonlopun varalle. Jos et siis tiedä mitä käydä katsomassa, olen poiminut muutaman varman tärpin hyvän festariviikonlopun varalle!

Perjantaina Qstockiin kannattaa ehtiä jo starttiin, sillä Kaleva-lavan korkkaa Samuli Putro. Talven Pienet rukoukset-levynjulkkarikiertue oli niin pelkistetty ja intiimi, että on mahtavaa päästä katsomaan miten tuo pieneen tilaan täydellisesti sopinut setti on muuttunut kesän isoille lavoille.

Ainakin Provinssi antoi tästä jo lupauksia, sillä Herätyskokous-nimellä kulkenut keikka oli huomattavasti talven levynjulkkaria jo isompi.


Perjantain aikataulusta löytyy kestosuosikkina Pariisin kevät. Jos kuitenkin Pariisin kevään haluat skipata, löytyy Oulu-lavalta katsastamisen arvoinen kokoonpano: Peltokurki.

Ensimmäinen kosketus bändiin oli Oulun musiikkivideo-festivaaleilla, jossa Peltokurjen Musta koira musavideo palkittiin Post-pumpeli-palkinnolla.


Toinen Oulu-lavan suositus tulee heti samalle päivälle. Freestyle-räpin parissakin paljon esiintynyt Jokrates oli mulle tuttu kasvo jo yhteisten tuttujen myötä, mutta viimeistään Älä mene pois-kappale sai kiinnittämään huomiota miehen musajuttuihin. Vaikuttava kappale ja video!



Jos perjantaina illemmalla kaipaat JVG:n bileräpille rauhallisempaa korvaajaa, suosittelen ehdottomasti tsekkaamaan Asan & Bandin. Talven kaks keikkaa on vakuuttanu chillistä meiningistä, runoista, mutta myös hiteistä vuosien varrelta ihan Avaimen ajoilta saakka.


Tämän vuoden pääesiintyjät on molempina niin kovat, ettei voi jättää mainitsematta tärpeistä. Varsinkin The Offspring vetää sellasen nostalgiahittikimaran keikoillaan, ettei voi jättää ketään kylmäksi. Kaks keikkaa tältä pumpulta nähneenä, uskon että tää keikka sytyttää Qstock-yleisön pääesiintyjän vaatimalla tavalla.


Lauantai starttaa myös Qstockissa niin älyttömän kovilla nimillä, että suosittelen saapumaan festarialueelle heti 12.30. Päälavan puolella nähdään uudistunut Chisu ja samaan aikaan Rytmirannalla yks tän hetken kovimmista suomalaisista räppinimistä: Gettomasa.

Oma valinta tulee kallistumaan Gettomasan puolelle, sillä sen verran vakuuttavaa kampetta mieheltä on tälle keväälle tullut ulos. Lisäksi räppäri veti Provinssissa telttalavan niin täyteen, ettei mulla ollu mitään asiaa näkö- tai edes kuuloetäisyydelle lavasta.




Gettomasan jälkeen Koomalavan puolella täytyy tsekata Mouhous. Pikkuhiljaa radioaalloille löytänyt kokoonpano tuottaa niin monipuolista settiä, että pakko lähtä katsomaan mitä miehiä nää nyt oikeen on. Jo kaks alla olevaa videopoimintaa kertoo, miten erilaista matskua Mouhousilta voi tulla.


Suurin yllätys Qstockin artistivalikoimassa itselle oli Sirkusteltassa esiintyvä upeaääninen suomalaisartisti Lxandra. Näin Lxandan ensimmäisen kerran Eurosonicissa ja myöhemmin viime kesän Flow:ssa. Music Moves Europe Talent Awardsissa (European Border Breakers Awardsin korvannut gaala) Lxandra palkittiin toisena pop-kategoriassa Bishop Briggsin kanssa ja myöhemmin Lxandra lämppäsi mm. tän hetken supertähti Dua Lipaa.

Tää ääni on ehdottomasti kuultava livenä!



Suurin ongelma Qstockin aikataulutuksen kanssa tulee lauantaina 20:30 kun lavat valtaavat yhtäaikaa Apulanta, Olavi Uusivirta ja viimeistä kesää festarilavoille nouseva Ricky-Tick Big Band ja Julkinen sana. Jokainen näistä kokoonpanoista vetää sen verran hyvää livesettiä, etten haluaisi missata näistä ketään. Lisäksi Provinssissa nähty Apulannan "Nu Metal"-setti on parasta liveApulantaa aikoihin.

Ja sit siihen lauantain pääesiintyjään.

En erityisen paljon kiinnittänyt huomiota Jared Letoon näyttelijän uran alussa. Kun Thirty Seconds to Mars perustettiin, ajattelin et "taas siellä joku näyttelijä on päättänyt ruveta laulamaan".

Kunnes kuulin kappaleen The Kill. Kyseinen kappale on ehkä täydellinen poprock-kappale ja kestää aikaa ja kuuntelukertoja ihan käsittämättömän hyvin.


Tuon biisin jälkeen en epäillyt hetkeäkään etteikö Jared Letosta olisi rockyhtyeen keulakuvaksi. En silti tunnustaudu erityisen suureksi faniksi Jaredin tai bändin suhteen vaikka useampi uskottava rock-ralli yhtyeeltä on tuo biisin lisäksi tullutkin.

Miksi sitten suosittelen tsekkaamaan bändin livenä?

Oon nähnyt Thirty Seconds to Marsin kahdesti livenä. Vaikka Jared Letoa ei sen kummemmin fanittaisi, on miehellä ihan älytön lavakarisma, joka tarttuu yleisössä myös niihin, jotka eivät fanita. Jared ottaa yleisönsä eikä keikan jälkeen tule enää ihmeteltyä yhtään, miks mm. Qstockin mainosvideossa Thirty Seconds to Marsin kohdalla luki teksti "This is cult", sillä sellaiseen hurmokseen bändi yleisönsä saa.

Sen lisäksi, että bändi keulahahmoineen osaa ottaa yleisönsä, on Thirty Seconds to Marsin musiikki stadion poprockia parhaimmillaan yleisön laulatukseen. Näiden melodioiden tahtiin saatat löytää itsesikin laulamasta Kuusisaaren kesäyössä.


sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Provinssi 2019

Festarikausi korkattu!

27.-29.6.2019 vietettiin Seinäjoella ihmisten juhlaa eli tuttavallisemmin Provinssia. Provinssista on viime vuosina muodostunut mun lempifestari ja hassua kyllä, Provinssi alkoi kivuta lempifestariksi siinä vaiheessa kun majoituin eka kerran Camp Provinssiin. Nyt neljä vuotta putkeen telttamajoitusta Camp Provinssissa on sisältänyt parhaita festarireissuja ikinä. Tottakai suurin kiitos tästä menee omalle festariporukalle (tiedätte kyllä ketä olette), mutta myös muiden festareiden leirintäalueita kiertäneenä, voin todeta Camp Provinssin olevan kevyesti Suomen tasokkain festarileirintä.

Camp Provinssista kertonee parhaiten se, että siellä majoittuessani, olen nähnyt vähemmän haluamiani keikkoja, mitä muualla majoittuessta tai muilla festareilla. Miksikö? Ihan vaan siksi, et Camp Provinssissa on ollut liian hauskaa ja puolet artisteista on siinä ajassa unohtunut.

Viime vuosina omalla porukalla on perinteeksi muodostunut Provinssiin lähtö jo keskiviikkona parempien telttapaikkojen perässä. Myös tänä vuonna reissu starttasi keskiviikkona, mutta illan sateisen sään vuoksi mentiin vielä ke-to yöksi lähikuntaan sisämajoitukseen. Aamulla oltiinkin sit Camp Provinssin porteilla jo ennen aamu kahdeksaa.

Reissun ensimmäisenä keikkana tuli katsastettua Alma. Yllätyin siitä, että Alman keikkaslotti oli avata päälava jo klo 16. Rehellisesti sanottuna Alman paikka olisi mielestäni myöhemmin, sillä tän tyylilajin musa vaan toimii paremmin kun väkeä on enemmän ja bileet paremmat. Aikaisesta ajankohdasta ja vielä suht pienestä yleisömäärästä huolimatta meno näytti olevan lavan edustalla kova.

Yks eniten odottamistani keikoista oli brittiläinen YUNGBLUD. Vaikka Yungblud vieraili ensimmäistä kertaa Suomessa, itse olin nähnyt mieheltä jo kaks keikkaa Eurosonicissa (samalla reissulla tosin) ja odotukset keikalta oli suuret. Yungblud on mielettömän energinen live-esiintyjä ja kaikista rockmaneereistaan huolimatta erittäin viihdyttävää katsottavaa.

Teltassa esiintynyt Yungblud sai kyllä otettua yleisönsä ja reissun ensimmäinen pitti tuli todistettua. Itsehän olin tehnyt totaalisen rookie mistaken ja lähtenyt Yungbludin keikalle mekossa ja sandaaleissa. 15 years of festival life and still can't do this right!

Vaikka rakastan Yungbludin rockmeininkiä, oma kohokohta keikalle oli upea slovari Polygraph Eyes.  Tuo seksuaalisesta häirinnästä inspiraation saanut kappale sai jälleen tipan linssiin ainakin allekirjoittaneelle.

Ihana Yungblud ilmoitti keikan päätteeksi tapaavansa faneja lavan edustalla muutama minuutti keikan jälkeen, joten tämäkin fanityttö jäi odottamaan toista yhteiskuvaa artistin kanssa. (Eka tuli otettua jo Hollannissa)






Yungbludin keikalta leirintää kohti kävellessä tuli tsekattua biisin verran kun päälavalla esiintyi Anne-Marie. Kyseinen artisti olisi kyl ansainnut pidemmänkin tsekkauksen, mutta Yungbludin haipissa radiopop ei oikeen fiilikseen istunut. Tästä syystä takaisin leirintään.

Seuraavaksi alueelle siirryttiin kun päälavalla aloitti yhdysvaltalais-irkkulainen Flogging Molly. En tiedä mikä siinä on, mutta suomalaiset tuntuvat olevan jotain sukulaissieluja irlantilaisten kanssa, sillä sellaista meininkiä ei koskaan nää Suomessa kuin tämän kelttipunk-ikonin keikoilla. Letkajenkka-jonot kiemurtelevat pitkin yleisöä ja nekin, jotka ei jonoon mukaan lähde, tanssivat varmasti. Eihän näiden keikalla varmaan paikallaan voi seistäkään.

Flogging Mollyn jälkeen Woodland-stagella aloittelikin Suomimusan ikoni: Ismo Alanko. Toukokuussa uuden levyn julkaissut Alanko veti kappaleita niin uudelta levyltää kuin vanhoja klassikoita aina Taiteilijaelämään asti. Uuden levyn biiseistä parhaiten toimi mielestäni levyn nimifraasin "Minä halusin olla niin kuin Beethoven" sisältänyt Nuorena Nukkuneet.

Ensimmäisen päivän artisteista toinen odottamistani keikoista oli brittiäinen Bring Me The Horizon. Yhtyeen piti esiintyä Provinssissa jo 2016, mutta bändi joutui peruuttamaan koko kiertueensa laulaja Oliver Sykesin menetettyä äänensä ja jouduttuaan laulukieltoon.

Itse näin BMTH:n edellisen kerran 2013 Oulun Teatrialla, mutta tuolloin bändi oli vielä huomattavasti "pienempi" nimi. Tällä hetkellä Provinssin päälavan paikka on ehdottomasti jo ansaittu.

BMHT julkaisi tammikuussa 2019 uuden albumin Amo, joka ei kahdella ensi kuuntelulla kolahtanut omaan makuun oikein ollenkaan. Tyyli oli mielestäni liian vahvasti muuttunut edellisestä albumista ja vielä vanhempaan materiaaliin verrattuna tuntui aivan liian popilta tämän kaltaiselle metalcore bändille. Livenä Provinssin päälavalla uus levy kolahtikin allekirjoittaneeseen ihan uudella levelillä ja on soinut omissa luureissa lähes taukoamatta Provinssista lähtien.

Vaikka uusi levy toimi lavalla erinomaisesti, ei ollut yllätys että keikan päätösbiisiksi oli valikoitunut fanien odottama Throne. Jos ei jo useampi biisi ennen tätä, viimeistään Throne sai yleisön huutamaan ja laulamaan täysillä mukana.

Erikoisinta Bring Me The Horizonin keikassa oli jälkipuinti. Kuulin niin festarialueella kuin somessakin kommentteja, jossa väitettiin BMTH:n vetäneen playbackina. Itse totesin kuitenkin jo keikan alussa laulaja Oliver Sykesillä olleen ongelmia mikrofonin lähettimen kanssa ja muutaman kerran ääni tuntui häipyvän kokonaan solistin mikistä. Toki BMTH käyttää liveshowssaan myös taustanauhoja myös muiden bändin jäsenten laulaessa, joten onhan se voinut jonkun silmiin näyttää playbackilta, mutten omien havaintojen perusteella usko tähän hetkeäkään.



Illan suunnitelmissa oli tsekata vielä Woodland Stagen Pariisin Kevät sekä päälavan Mackemore. Jo ensimmäisenä iltana turnauskestävyys oli kuitenkin niin lopussa, että jätin Pariisin Kevään keikan puolivälissä ja lähdin nukkumaan.

Perjantaina alueella olisi ollut jo iltapäivästä vaikka mitä nähtävää, mutta leirintäalueella viihtyessä festarialueelle tuli päästyä ensimmäisen kerran vasta alkuillasta. Klo 19.00, 19.15 ja 19.30 oli alkamassa niin monta päällekkäistä kiinnostavaa keikkaa, että lähdin tsekkaamaan mihin mahtuu. Juuri kun leirinnästä tullessa olin ohittamassa Radio Helsinki Stagea, klo 19.00 aloittanut Vilma Alina veti upeaa Palasina-kappalettaan jota pysähdyin kuuntelmaan. Biisi toimi upeasti livenä ja sai paikalle saapuneen yleisön laulamaan mukana.

Tuon biisin jälkeen yritin löytää tieni Carlings Stagen telttaan, mutta perjantaina ennätysyleisön keränneen Provinssin alue oli niin täynnä jengiä tuohon aikaan, ettei mulla ollut mitään mahdollisuuksia päästä katsomaan teltassa esiintynyttä Gettomasaa. Lopulta päädyin Woodlandstagen alueelle, josta katselin osan CMX:n keikasta kauempaa.

Loput perjantain Must see-esiintyjistä löytyikin sit päälavalta. Muutama viikko ennen Provinssia uuden Make Nu Metal Great Again-EP:n julkaissut Apulanta istui illan pääesiintyjäkaartiin täydellisesti, kun perässä olivat tulossa Cypress Hill sekä Limp Bizkit.

Apulannan lavalook oli kuin suoraan "Party like it's 2000"-teemabileistä ja lavalla nähtiinkin jotain sellaista, mitä en ole 20 vuoden aikana Apulannan keikoilla todistanut: "Skrätsäävä" DJ! Vanhemmatkin Apulanta-kappaleet oli sovitettu Nu Metal-henkiseksi ja tällainen Apulanta toimi kyllä omalla kohdalla täysin, sillä mieleen tuli 2000-luvun alun Plastik-albumi ja Maanantai-sinkun B-puolet.


Cypress Hillin kappaleita kuultiin livenä Provinssissa jo viime vuonna, kun kyseisesn kokoonpanon jäsenistä Public Enemyn ja Rage Against the Machinen jäsenien kanssa koottu superbändi Prophets of Rage esiintyi Provinssin päälavalla. Bileet oli tuolloin aivan järjettömät sillä kokoonpanon omien biisien lisäksi, bändi soitti kaikkien jäsenyhtyeiden kappaleita ja tuolloin Cypress Hill hitit toimivat kuin häkä. Melkoiset bileet saatiin aikaiseksi tälläkin kertaa ja jengi pomppi mukana alusta asti.


Omalla kohdalla festareiden odotetuin oli ehdottomasti Limp Bizkit. Siitäkin huolimatta, että Cypress Hill veti erittäin hyvän keikan, keikka pääsi unohtumana välittömästi Limp Bizkitin astellessa lavalle.

En varsinaisesti voi sanoa "fanittaneeni" Limp Bizkitiä, enhän omista ainuttakaan levyäkään, mutta koska Limp Bizkitin suurin suosio osuu ajalle kun olin 14-15 vuotias, bändiä on tullut kuunneltua erittäin paljon. Keikalta oli odotettavissa siis mieletön memory lane.

Keikan aikana ja myöhemmin keikan jälkeen kuulin paljon kommentteja siitä, kuinka bändi oli jättänyt yleisöä kylmäksi koska "eihän ne soittanu ku pari biisiä". Toki reilu tunnin slottiin biisejä olisi mahtunut enemmänkin, mutta henkilökohtaisesti keikka olisi jättänyt kylmemmäksi, jos bändi olisi tullut "vain vetämään biisejä" eikä olisi vuorovaikuttanut yleisön kanssa mitenkään. Omasta mielestäni keikka oli juuri siksi erittäin viihdyttävä, että sekä nokkamies Fred Durst että kitaristi Wes Borland juttelivat sekä yleisölle että keskenään.

Lisää viihdettä keikkaan saatiin erään fanin päästessä esittämään Full Nelson Durstin ja muun yhtyeen kanssa. Kyseinen jäbä veti esiintymisen kyl täysin kotiin eikä jättänyt yleisö sen kylmemmäksi kuin bändikään. Myös Fred Durstin sekä Wes Borlandin vierailut yleisömeren eturivissä ja jälkimmäisen käynti jopa yleisön joukossa lämmitti kyl lavan edustalla bailannutta joukkoa niin, ettei tylsästä keikasta voi puhua ainakaan ne, jotka äänimiehen ja lavan väliin olivat paikkansa löytäneet.

Omalla kohdalla Limp Bizkit nousi ehdottomasti festarin kohokohdaksi vaikka nostalgiasyyt varmasti nostivat keikan arvoa enemmän kuin ikinä myöntäisin.

Erityispisteet Limp Bizkitille on annettava myös biisistä millä poistuivat lavalta. Simple Mindsin Don't You (Forget about me):ssä oli kyllä tiettyä ironiaa, sillä itsekään en tiennyt bändin olevan edelleen olemassa ennen kuin Provinssi julkaisi esiintyjiään.



Omalla kohdalla Provinssin lauantain voi varmaan merkitä historian kirjoihin sillä, että näin harvinaisen vähän bändejä/artisteja. Siitä huolimatta pakko nostaa hattua koko omalle festariseurueelle siitä, että selvittiin päivän ensimmäiselle keikalle jo klo 13.30!

En tiedä onko Samuli Putro viitannut keikkansa nimellä Herätyskokous juuri tuohon keikan aikaiseen ajankohtaan vai uuden Pienet Rukoukset-levyn teemaan, mutta kolmannen festaripäivän "aamuna" se tuntui vähän vittuilulta.

Keikka itsessään sopi tuohon teemaa erittäin hyvin, sillä lavalook niin artistin itsensä, kuin mukana olleen kuoronkin osalta oli saanut selvästi vaikutteita hengellisistä teemoista. Tänä vuonna Putron vanhojenkin biisien sovitukset ovat olleet erilaisia, mihin on bändikokoonpanoilla tottunut, mutta omalla tavallaan erittäin toimivia.

Seuraavan kerran festarialueelle siirryttiin ohjeisohjelmaa varten ku frendit halus ehdottomasti testata bissejoogan. Oma kroppa oli tässä vaiheessa festaria jo niin jumissa ettei edes jooga olis pelastanu, mut hauskaa tuo bissejooga oli sivusta seurattunakin.

Itse tulin paikalle vähän sillä varjolla, että kyseisen anniskelualueen lavalla oli aloittamassa Gasellit. Keikka tuli katseltua vähän kauempaa, mut sen verran hyvä meininki Gaselleilla lavalla on, että sopii myös "taustamusiikiksi" yleiseen hengailuun kauempana lavalta.

Jos edellisen illan Limp Bizkit vei 2000-luvun alun memory lanelle, niin saman teki myös lauantain päälavan toiseksi viimeinen esiintyjä: Papa Roach. Myös tämän bändin kohdalla piti keikan julkistettua miettiä, et vieläkö nää on olemassa, mut julkaisujen perusteella bändi näyttää olevan huomattavasti Limp Bizkitiä aktiivisempi myös 2010 luvulla ja uusin julkaisu onkin tältä vuodelta. Myös uuden levyn materiaali kuulosti erittäin kovalta kamalta ja näyttää siltä, että Papa Roach täytyy ottaa kuunteluun myös näin 18 vuotta myöhemmin!

Papa Roachin ei pitänyt alunperin esiintyä Provinssissa vaan tuolla ohjelmapaikalla olisi pitänyt olla Prodigy. Laulaja Keith Flintin tehtyä alkuvuodesta itsemurhan, bändi kuitenkin peruutti luonnollisesti kaikki tulevat keikkansa. Papa Roach otti keikallaan huomioon tämän seikan ja laulaja Jacoby Shaddix halusikin muistaa niin Keith Flintiä kuin myös viimeisen parin vuoden aikana niin ikään itsemurhan tehneitä Chester Benningtonia ja Chris Cornellia. Kunnioittaakseen Provinssiin alunperin buukattua Prodigyä, Papa Roach veti Prodigyn hittibiisin Firestarter ja sai Provinssiyleisön kyllä täysillä mukaan.






Provinssi 2019 päälavan sinetöi lauantai-iltana itseoikeutetusti JVG. Tän hetken suomalaisista artisteista suurimpia päälavabileitä järjestää tänä kesänä JVG. Meininki on alusta asti kova ja suurin osa yleisöstä tuntuu osaavan biisin kuin biisin sanat ulkoa alusta loppuun asti, oli kyseessä sitten vanhat hitit tai uuden levyn biisit. Oma porukka jätti tällä kertaa JVG-keikan puolivälissä, sillä kiinnosti tsekata vielä Camp Provinssin touhuteltan Silent Disco, joka tänä vuonna harmiksemme loppuikin jo kolmelta yöllä! Toivottavasti tähän tulee parannusta ensi vuoteen ja myös viimeisenä iltana bileet jatkuu neljään.

Soundi uutisoi Provinssin jo buukanneen ensi kesän pääesiintyjän. Jään mielenkiinnolla odottamaan mitä ensi vuosi tuo Provinssiin, mutta eiköhän ne liput tule hankittua taas jo tän vuoden puolella, ellei vihdoin unelma kävisi toteen ja ensi vuonna samaan aikaan rokkaisinkin Glastonburyssä.

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Backstreet Boys @ Hartwall Arena, Helsinki

Vaikka edellisen postauksen aloitin niin, ettei yksittäiset keikat enää saisi aina omaa postaustaan, teen heti poikkeuksen. Sillä keikka oli sen arvoinen.

Kuulun juuri siihen ikäluokkaan, johon 90-luvun poika- ja tyttöbändi huuma osui eniten. Ala-aste aikaiset kaverit fanitti niin Backstreet Boysia kuin Spice Girlsejäkin. Omalla kohdalla fanitus suuntautui kuitenkin enemmän ysärin punkrock- ja grunge-bändeihin, sillä toisin kuin monella kaverilla, omaa musiikkimakua ohjasi myös vanhempien sisarusten kuuntelut.

Tästä huolimatta Backstreet Boys on bändi, joka kuuluu voimakkaasti mun lapsuuteen ja nuoruuteen ja siksi, tämä keikka "bäkkäreiltä", oli jo kolmas kerta kun näin heidät livenä. Jokainen näistä keikoista, tämä viimeisin mukaanluettuna, on ollut todella vahva nostalgiatrippi 90-luvun loppuun ja lähes kaikkien biisien sanat tulee ulkomuistista edelleen. Vain uudempi tuotanto on ollut heikommin hallussa. Kuitenkin pari päivää ennen keikkaa alkanut korvamato löytyi BSB:n uusimman, tänä vuonna julkaistun, levyn tuotannosta. Suomessakin kovasti radiosoittoa Chances-kappaleen ohella saanut Don't go braking my heart on sen verran tarttuva raita, että voi sanoa, ettei Backstreet Boys ole vaan 90-luvun jäänne.

Loppuunmyyty Hartwall Arena

Backstreet Boys on kiertänyt 26 vuotta. 26! Kun bändi aloitteli, vanhin jäsenistä Kevin, oli 21 vuotias ja nuorin, Nick Carter, oli 12 vuotias. Tuo ikäero selittänee sen, miksi Kevin erosi bändistä 2000-luvun puolella muutamaksi vuodeksi.

Tämänkertainen keikka kuitenkin selittänee sen, miksi Kevin palasi. Ryhmän kemiat toimii ainakin lavalla täydellisesti ja koko touhun ammattimaisuus loistaa lavalta yläkatsomon viimeisille riveille asti. Kaikki on synkassa; laulu, tanssi, valot, show.

"Takakadun poikien" tai sanotaanko jo äijien keikkakunto on jäätävä. Siinä jää useampi nuorempikin poppari kakkoseksi, kun tuohon tahtiin vedetään kahden tunnin keikka laulaen ja tanssien koko show läpi. Ainuttakaan virhettä ei liikkeissä tule eikä hengästyminen kuulu laulussa. Tutut liikkeet 90-luvun musavideoilta erottuu myös yläkatsomoon asti.

Toki täytyy myöntää, että Backstreet Boys on ainoa poikabändi, jonka olen livenä nähnyt, mutta muiden genrejen artisteja senkin edestä. Tää poikabändigenre on keikkojen suunnitelmallisuudessa kuitenkin ihan omaa luokkaansa kun showt hiotaan jokaista askelta myöten loppuun asti. Lavalle ei tulla "vain" hengailemaan yleisön kanssa ja soittamaan biisit läpi, vaan show on tuntien ja vuosien harjoittelun tulos. Tästä syystä suosittelen tsekkaamaan Bäkkärit jos ysäripop nostaa yhtään nostalgisia fiiliksia ja jos/kun heidät vielä Suomeen jollain kiertueella saadaan.








maanantai 6. toukokuuta 2019

Uusia areenoita ja hyppyjä yli genrerajojen

Kevät on edennyt pitkälle sitten edellisen blogipostauksen. Hiljaisuutta blogissa on riittänyt kahdestakin syystä: Keikkakevät on ollut allekirjoittaneelle harvinaisen hiljainen, mutta myös blogin lukijamäärien väheneminen on saanut miettimään formaattia uusiksi.

Päässä on pyörinyt vaihtoehtoina vlog ja podcast, mutta varsinkin jälkimmäisen kohdalla itselle rakas keikkakuvaaminen jäisi vähemmälle. Entä sit instagramin aktivoiminen ja podcast? Mielelläni ottaisin vastaan kommentteja mikä formaatti toimisi just sulle.

Joka tapauksessa, toistaiseksi mennään blogin puolella, mutta vähän uusitulla konseptilla. Jokainen keikka ei välttämättä saa enää omaa postausta, ellei keikalta löydy reilummin hyviä kuvia, vaan pistetään muutama keikka nippuun aina samaan postaukseen.

Vaikka keikkakevät on ollut normaalia hiljaisempi, on keikkoja silti tullut nähtyä. Musagenreistä on hypitty toiseen parhaimmillaan jopa saman viikon aikana, mutta on myös tutustuttu Oulun uusiin keikkapaikkoihin.

Hollannin jälkeen ensimmäinen keikka Oulussa, olikin uudella areenalla, eli uudella Club Teatrialla. Sain mahdollisuuden tutustua uuteen Teatriaan VIP-lippujen kera Tungevaag&Raabanin keikalla. Useamman vuoden tauon jälkeen paluu Teatrialle oli mulle kuin olisin kotiin tullut, sillä tajusin välittömästi juuri tätä kaivanneeni Ouluun. Iso tila, korkea lava, kakkoskerroksen hyvällä lavanäkyvyydellä varustettu VIP-tila, hemmetin toimiva isoilla narikkatiloilla varustettu sisäänpääsy ja reilusti myyntipisteitä. Tämä kaikki on puuttunut Oulusta jo vuosia ja tästä syystä varsinkin isommat ulkomaalaisnimet ovat loistaneet poissaolollaan Oulun keikkakartalta.

Uus Teatria pistettiin pystyyn vauhdilla viime syksynä, joten tämän talven ja kevään keikkamarkkinoille tila oli auttamattomasti liian myöhässä, mutta uskon että tuon kapasiteetin keikkapaikkaan tullaan saamaan vielä isoja nimiä.

Tungevaag&Raaban tuntui omassa kuplassani olevan nimeltä monelle todella vieras, vaikka tänä kesänä Weekend-festareillakin esiintyvä kaksikko on tuottanut useita Suomenkin kanavilla soivia radiohittejä. Useampi omista kavereista väitti ettei oo ikinä kaksikosta kuullutkaan, ennen kuin muutaman biisin pisti Spotifystä soimaan. Tämän jälkeen kommentit olivatkin "AI ONKS TÄÄ MUKA OULUSSA KEIKALLA?!"

Ikävä kyllä, ilmeisen moni muukin oululainen oli pihalla kyseisen kaksikon tuotannosta, sillä harmittavan tyhjäksi Teatria tuona iltana jäi. Kyseinen musagenre kuitenkin toimii noin suuressa tilassa parhaiten, kun väkeä on ja bileet kovimmillan.

Itse keikka kuitenkin toimi kaikkine valoshow- ja pyroefekteineen. Vaikka dj-tuottaja-genre ei livenä eniten omaan nilkkaan kolahda, arvostan niin kutsuttuja "soittavia dj-tuottajia" erittäin paljon. Soittavilla dj:llä tarkoitan niitä, joilla vähintään yks käsi pysyy kiinni dj-pöydässä, oli toinen käsi sitten mikissä huudattamassa yleisöä tai muuten vaan haippaamassa jengiä. Nämä tyypit ei hyppää yleisön joukkoon tai dj-pöydän päälle villitsemään yleisöä, vaan soittaa/miksaa koko ajan. Tungevaag&Raaban kuuluivat juuri tähän porukkaan ja tämä nosti keikan arvostusta entisestään.

Mikä hienointa, keikka oli aikamatka aivan 80-luvun alulta tähän päivään kun miksausten joukossa kuultiin Bon Jovista Red Hot Chili Pepperssien kautta Rihannaan ja kaikki toimi.

Kevään seuraava keikka olikin noin kuukautta myöhemmin aivan eri genressä ja aivan eri areenalla.

Madetojan salissa, osana Oulun musiikkijuhlia, nähtiin Ismo Alanko Oulu Sinfonian kera.


Pakko sanoa, etten kaverini kanssa varsinaisesti yleisön keski-ikää ainakaan nostanut tuolla keikalla. Kun itse on tottunut Ismon näkemään lähinnä festareilla, pääsin jopa vähän yllättymään yleisön ikäjakaumasta, joka ei festareilla ole yleensä ihan vastaava.

Itse keikka oli upea. Mielettömiä uusia sovituksia sinfoniaorkesterille Ismon biiseistä uran varrelta ja mikä mielenkiintoisinta, toisen puoliajan aloitti KUUSI julkaisematonta biisiä. Toki Ismon mukaan niitä ei välttämättä koskaan julkaistakaan. Kun musiikkiura on kestänyt noin kauan kuin Ismo Alangon, on pöytälaatikkoon varmasti kertynyt materiaalia vastaaviin tempauksiin.

Itse Ismo kommentoi keikan aikana, että on hienoa olla Oulun musiikkijuhlilla ja "kerrankin on tarpeeksi iso bändi... ja hyvä"

Seuraavana päivänä genrehyppäys oli jälleen suuri. Tuttuun ja turvalliseen 45specialiin paluu keikkojen merkeissä oli jälleen helppoa ja varsinkin kun lavalle nousi Asa & Band. Oli vierähtänyt aika reilusti jo aikaa siitä, kun näin viimeksi Asan bändin kanssa. Itse pidän ehdottomasti Asasta enemmän bändin kans ja osasyynä tähän on varmasti useat keikat Jätkäjätkien kanssa. Nyt kuitenkin pienemmällä kokoonpanolla kuin Jätkäjätkien kans, mut ehdottomasti toimivampi setti kuin "vain" dj:n kanssa.

Keikka oli mahtava sekoitus jopa Avaimen ajoista uuden Asa&Band-levyn ajoille asti. Nuo Avaimen ajan biisit tulee nykyään jopa hieman yllätyksenä, kun luulin niiden loppuneen Punainen Tiili-kiertueeseen.

Asa nähdään Oulussa Ihkussa 24.5. sekä Asa & Band nähdään mm. Provinssissa ja Qstockissa tänä kesänä.

Saman viikon genrehyppelyyn tuli lisättyä vielä kolmas keikka. Torstaina Ismo Alankoa Oulu Sinfonian kanssa, perjantaina Asa&Band ja lauantaille Kingston Wall.

Pakko myöntää, että Kingston Wall on jäänyt mulla hyvin vähäiselle kuuntelulle. Ehkä olen aavistuksen liian nuori Kingston Wallin kuuntelijakuntaan tai sitten grunge ja punkrock vei mua siinä vaiheessa kun musiikki alkoi kiinnostaa tarpeeksi. Mutta kun asiakkaani tarjosi lippuaan kun itse ei ollutkaan menossa keikalle... niin.. no... en mä oo koskaan ilmaisesta keikkalipusta kieltäytynyt.

Onneksi en kieltäytynyt nytkään. Teatrialle saapuessani hetken kyllä epäröin onko musta jonottamaan 300-400 metriä keikalle, jonne en alunperinkään ollut lippua hankkinut, mutta onneksi Teatrian lipuntarkistus ja narikka vetää tehokkaammin kuin minkään muun keikkapaikan Oulussa.

Tällä kertaa ei tunnelma jäänyt yleisömäärästä kiinni, vaan Teatria täyttyi huomattavasti paremmin kuin edellisellä vierailullani ja yleisö eli keikkaa kyllä täysillä mukana. Itse keikka oli erittäin hyvä, mutta jotenkin erilainen mitä olin odottanut. Tai ehkä en edes tiennyt mitä olin odottanut. Joka tapauksessa, keikka sai mut tutustumaan Kingston Wallin musiikkiin paremmin jälkikäteen.

Kingston Wall nähdään mm. Provinssissa ja Qstockissa tänä kesänä.

Viimeisin kevään keikoista tuli nähtyä pääsiäisenä, niin ikään uudella areenalla. Samuli Putron Pienet Rukoukset levynjulkkari-kiertue rantautui Oulussa Voimala 1889:in. En ollut Voimalassa aikaisemmin vieraillut ja jotenkin olin kuvitellut sitä isommaksi. Kuitenkin aika pieneen tilaan oli aseteltu pieni lava punaisen tiiliseinän eteen ja yleisölle penkkejä.

Upea, intiimi klubikeikka alkoi kahdella kappaleella jotka Putro esitti yksin. Putron livekeikoista olen aikojen saatossa pitänyt eniten ns. bändikeikoista, joissa perus bändikokoonpanolla on soitettu hieman rockimmat versiot Putron biiseistä. Tällä kertaa toista miestä suuremmaksi ei lavakokoonpano kasvanut kahden biisin jälkeenkään, mutta tällä kertaa tuo tila ja intiimi keikka toimi tuolla pienellä kokoonpanolla.

Keikkapaikkana Voimala 1889 tuntui olevan uusi myös Putrolle itselleen, mutta mies vaikutti helpottuneen juuri tilan sopivuudesta tämän kiertueen teemaan.

Keikan alkupuolella kuultiin reilusti juuri uuden levyn kappaleita, mutta loppua kohden mentiin syvemmälle Putron tuotantoon. Rauhallisesta tunnelmasta huolimatta myös Milloin jätkät tulee, Anna nyt, Älä huuda mulle ja Kohta pidetään hauskaa tyyliset kappaleet oli saatu istumaan settiin ihan täydellisesti.

Keikan kohokohta oli encoren viimeinen kappale. Putro nousi tuolille kitaran kanssa yleisön keskelle ja esitti ilman mikrofonia kappaleen Älkää Unohtako Toisianne. Tuo kappale ja tapa miten se esitettiin, sai kyyneleet silmiin varmaan useallekkin katsojalle yleisössä. Jokaisessa kohdassa, kun kappaleessa laulettiin "älkää unohtako toisianne", Putro otti katsekontaktin johonkin yleisössä istuneeseen ja nyökkäsi tälle ikään kuin todeten: Älkää unohtako toisianne.




Samuli Putro nähdään kesällä mm. Provinssissa ja Qstockissa.

Koska mun seuraavat keikat tulee olemaan jo kesän isompia keikkoja, olisiko tarpeen tehdä postaus kesän festarivinkeistä? Haluatko festarivinkit vain niille festareille mille mä olen menossa vai käynkö läpi kaikki Suomen isoimmat festarit vinkkejä varten? Laittakaas kommentteja vaikka instagramin kautta: @festariluuhaajankeikkakirja

lauantai 19. tammikuuta 2019

Eurosonic Noorderslag day 3

Kolmas päivä alkoi jälleen "aamu"kahvilla CoffeeCompanyssä. Kolmannen päivän Platosonicin artisteista en ollut ehtinyt etsiä mitään ennakotietoa, joten varmuudella uutta musaa oli tulossa.

Ensimmäisenä CoffeeCompanyn lavalta löytyi unkarilainen Apey. Eurosonicin app:ssa miestä oli verrattu mm. Neil Youngiin sekä Bob Dylaniin, mut itse löysin enemmän fiiliksiä Chris Cornellin soolo materiaalista sekä vanhasta Bon Jovista. Vaikka kahvilakeikka oli lyhyt, yleisö tuntui diggailevan Apeyta kovasti. Viimeisen biisin kohdalla artisti kysyi "Should I play a soft song or just rock out" saaden yleisöltä vastaukseksi yhteen ääneen huudetun "Rock out!"

Toisena kahvilassa ruotsalaista ViVii:tä. Rauhallista, eteeristä, unenomaista poppia. Ja koska yhtye tulee Ruotsista, valehtelisin jos väittäisin, että yllätyin kuinka hyvältä biisit kuulosti. Ehdottomasti kuuntelulistalle.

Seuraavaksi siirryin levykauppa Platon puolelle. Koska ennakkotietoa päivän artisteista ei ollut, jokaista artistia ja bändiä lähti kuuntelemaan aika avoimin mielin, mut tällä kertaa se oli ehkä virhe. Lavan valot olivat pimeänä ja lava täytetty savulla. Mitään ei siis nähnyt ja se mitä kuuli, ei varsinaisesti ollut biisejä, vaan jonkinlaista äänimaisemaa instumenteilla soitettuna. MDC III ei siis ollut ihan mun pala kakkua.

Paluu kahvilan puolelle oli siis kolmannelle festaripäivälle parempi ratkaisu. Kahvilan seuraava yhtye Portland veti päivällä akustista keikkaa, mutta jälkikäteen Spotifystä kuunneltuna ei levyversioihinkaan liikaa tuontantoa ollut lisätty. Portland kuulosti, varsinkin akustisena, juuri siltä mitä hitaina sunnuntai aamuina kuuntelisin. (Jos mulla joskus olis sellasia, mut ehkä on aika alkaa kasata soittolistaa niiden varalle)

Viimeisenä päivän keikoista jäin jälleen kahvilan puolelle katsomaan brittikaksikko Ferris & Sylvesteriä. Jotenkin omaan makuun ehkä liian country-vaikutteista, mutta Hollannissa country jostain syystä suositumpaa kuin muualla Euroopassa. Yks duon biiseistä jäi pyörimään mieleeni, mutta ainakaan vielä en sitä Spotifystä onnistunut löytämään. Täytyy siis kirjoittaa tänne muistiin, jotta muistaa tsekata myöhemmin oliko se vain vielä julkaisematon
Ferris & Sylvester
Jälleen kerran Hollannin reissulla musiikkiblogini muuttuu pieneksi hetkeksi ruokablogiksi, sillä jo kahdesti aiemminkin blogissani mainittu De Betere Tijden-ravintola oli jälleen pakko käydä kokemassa. Tällä kertaa varasin itselleni jopa ennakkoon pöydän, että varmasti pääsen kyseiseen ravintolaan syömään. Viime vuoden tapaan tuli valittua Chef's menu, jonka ruokalajit olivat täysin yllätyksiä siihen saakka, kunnes ne tuotiin pöytään. En vieläkään tiedä mitä kaikkea eilen söin, sillä vaikka kaikki tuodessa esiteltiinkin, ei oma englanninkielinen ruokasanavarasto ole niin laaja, että olisin kaiken ymmärtänyt. Joka tapauksessa, kaikki mitä söin oli aivan tajuttoman hyvää ja tuo neljän ruokalajin menu maksoi vain 36,50! (ps. alla olevia kuvia on 5 koska alkukeitto oli extraa)

Jos siis ikinä eksyt Groningeniin, tätä ravintolaa suosittelen!






Ilta aloitettiin jälleen kerran särökitarahommilla. Tanskalainen The Entrepreneurs oli päivän artistien tapaan mulle tuntematon ennalta, mut keikka oli sopivasti matkan varrella ravintolasta seuraavalle keikkapaikalle. Jälleen kerran vaikea vertailla, mut keikan aikana mielessä kävi mm. myöskin tanskalainen Mew sekä suomalainen Dallas Kalevala.
The Entrepreneurs
Ennakkoon yksi eniten odottamistani artisteista oli Bülow, sillä omille soittolistoilleni on päätynyt jo useampi kappale vaikka Bülow:lla on julkaisuja vain muutaman singlen ja EP:n verran. Myös julkaisemattomat kuulostivat keikalla erittäin hyviltä biiseiltä, mutta itse livelaulaminen jätti kyllä hieman kylmäksi. Taustanauhoihin oli tungettu sen verran monta lauluraitaa, että livelaulamisestä jäi kyllä epäselvyyksiä. Varmuus siitä, että mikrofoni oli päällä, saatiin lähinnä välispiikeistä ja muutamasta huudahduksesta, muuten valitettavan iso osa tuntui tulevan taustalta. Harmi kyllä, sillä odotukset Bülow:ta kohtaan oli korkealla. Odotan silti mielenkiinnolla lisää materiaalia tältä artistilta.
Bülow




Jälleen kerran Huize Maas tuntui olevan keikkapaikkana illan suosituimpia ja seuraavalle keikalle joutui oikeasti jonottamaan. Tulin ovelle puoli tuntia ennen keikan alkua ja hetken ehdin jo uskoa etten tule mahtumaan sisään koko keikalle. Onneksi jono liikkui yllättävän nopeasti ja pääsin näkemään alusta asti kun keikkaa aloitteli MME Talent Awardsin Hiphop/Rap-kategoriassa palkittu Blackwave. Oon joskus ennenkin maininnut blogissa, mutta arvostan h**vetisti kun hiphop/rap artistin taustalla on oikea bändi. Blackwaven taustalla ollut bändi oli erittäin groovaava ja sopi kaksikon taustalle erittäin hyvin saksofoneineen ja trumpetteineen. Jos vain yhden biisin kuuntelet tältä bändiltä, ota ehdottomasti haltuun Elusive.
Blackwave.
Koska Huize Maas oli jälleen täynnä ja ulkona jono ei tuntunut lyhentyvän, en lähtenyt välissä muille keikoille, sillä alle tunnin päästä oli aloittamassa samalla lavalla BBC Radio 1 Sound of 2019-listauksen voittanut Octavian. Vielä vuosi sitten tämä tulevaisuuden lupaus eli pennittömänä kadulla ja nyt hänestä ennustetaan yhtä 2019 isointa nimeä Britannian tulokkaissa.

En ehtinyt hirveesti Octaviania kuunnella ennakkoon, mutta luotto Sound of 2019-listaukseen oli vahva, siitäkin huolimatta että ns. "nyky"rap tai trap ei kuulu välttämättä omalle suosikkilistalle. Octavianin keikalla bassot vetelivät niin matalilla taajuuksilla ja kovalla volymella, ettei meinannut korvatulpissa filtterit riittää, mut olin erittäin positiivisesti yllättynyt kuinka monipuolista ja tanssittavaa meininki oli.

En tiedä onko mies onnistunut keräämään jo erittäin vankan fanijoukon, vai oliko mukana tullut oma hype crew, mutta eturiviin bileet pisti pystyyn selkeästi ennakkoon kasattu ryhmä. Eikä siinä, oli itse kasattu ryhmä tai ei, kyllähän bileet keikalla on aina plussaa.

Illan ja festarien viimeiseksi keikaksi jäi jo päivällä kuullun Apeyn toinen projekti, metalliyhtye Apey & the Pea. Täytyy kyllä sanoa, et kun keikka lähti käyntiin ensimmäiset kaks biisiä meni naureskellessa sitä, miten laajalla musiikkimaulla voi päätyä tunnelmasta toiseen ihan muutamissa minuuteissa. Hyppäys Octavianin musiikista Apey & the Peahan oli, no, valtava.

Kerrankin voi Eurosonicista palatessa kuitenkin sanoa, et on tuliaisia myös vähän raskaammasta musiikista diggaaville, sillä Apey & the Pea kuulosti kyllä erittäin hyvältä ja livekunto oli kova. Pakko myös todeta se, että nykyteknologia antaa soittajille kyllä mahtavasti vapauksia live-esityksiin kun bändin laulajakitaristi kävi mm. vetämässä kitarasoolon yleisön joukosta kun ei ollut piuhaa tiellä.
Apey & the Pea




Kerrankin keikat tuli purettua blogiin heti seuraavana päivänä keikasta. Toki varmasti jotain jäi myös sanomatta kun ei kerennyt kaikkea fiilistellä, mut onpahan nyt jokainen keikkapäivä blogissa ennen kuin juna starttaa Groningenista kotimatkalle!

perjantai 18. tammikuuta 2019

Eurosonic Noorderslag day 2

Kuten jo aiempina vuosina on tullut mainittua, viralliset Eurosonic-keikat alkavat vasta illalla klo 20 ja yli 300:n artistin näkeminen neljään päivään klo 20-02 välille on mahdotonta. Tästä syystä oon ollut kiitollinen joka vuosi Eurosonicin ns. "varjofestareista" eli Platosonicista, jotka järjestetään päivällä noin 12-17 paikallisessa levykauppa Platossa ja viereisessä CoffeeCompany-kahvilassa.

Myös tänä vuonna suuntasin Platosoniciin hyvissä ajoin heti 12 jälkeen. Edellisenä iltana väsymyksen takia väliin jäänyt Iris Gold lopetteli Platossa keikkaansa kun saavuin perille. Pääsin kuuntelemaan vajaat 2 viimeistä biisiä ja nyt kyllä harmittaa, että illan keikka jäi väliin. Sen verran upea laulajadiiva lavalla esiintyi mielettömän hienon bändin kanssa.Trumpetista extrapisteet bändille!

Vaikka väkeä ei vielä erityisen paljon ollut ja sisään Platoon mahtui helposti, sai Iris Gold helposti yleisön mukaan ja jopa sellainen ihme nähtiin, että artisti sai Plato-yleisön kädet ylös musiikin tahtiin.

Seuraavana siirryin CoffeeCompanyn puolelle, sillä aamukahvi oli vielä saamatta. Vaikka pääasiallinen tavoite oli saada kahvia ja jotain syötävää, ei taustalla esiintynyt Kawala jäänyt huomaamatta ja heidän musiikkinsa täytyy ottaa ehdottomasti kuunteluun kun pääsee kotiin. Kivaa ja menevää meininkiä ja vähän samaa vibaa kuin Mumford & Sonsilla tai Of Monsters & Menillä.

Kawalan jälkeen takaisin Platoon. Seuraava bändi olikin loistava esimerkki siitä, kuinka voit tulla levykauppaan sellaisen bändin keikalle josta et tiedä yhtään mitään, mut bändi vie sut silti heti alusta asti sellaiseen tunnelmaan ku oisit fiilistelly bändiä jo pitkään. Itävaltalainen Molly veti Platossa akustisen keikan, joten se mitä Spotifystä kämpille päästyä löysi, oli toki hieman erilaista ja jälkikäteen todettuna tykkäsin jopa akustisen keikan tyylistä enemmän, sillä levyversioihin oli tuotannollista puolta tuupattu ehkä hieman joka liikaa. Rauhallista, unenomaista fiilistelyä joka tapauksessa.
Molly
 Mollyn jälkeen siirryin CoffeeCompanyn puolelle odottelemaan jo seuraavan esiintyjän jälkeistä esiintyjää, tavoitteena löytää istumapaikka ennen ku tuo jälkimmäinen artisti aloittaisi. Italialainen Violetta Zironi aloitti keikkansa ilman spiikkejä ja ilman taustoja hiljentäen kahvilan yleisön välittömästi upealla äänellään. Vain neljän tai viiden biisin setissä Zironilla oli mukana 2 vielä julkaisematonta biisiä, mutta biisit olivat hyvinkin linjassa toisiinsa ja keikka oli ehyt kokonaisuus. Jostain italialaisista melankolisista melodioista kaivoin itselleni vanhan suomi-iskelmän fiiliksen biisissä One More Goodbye. Löytääkö muut tän fiiliksen vai oonko yksin tän kans?

Yksi ennakkokuuntelujen perusteella odotetuimmista Eurosonic-artisteista oli saksalainen Eli. Tän miehen musiikissa on niin vahvat Ed Sheeran vibat, että kun ujutin Elin biisejä työpaikan soittolistalle, huomasin kesken työpäivän kuvittelevani et kuuntelen Ed Sheerania. Varsinkin Gone Girl menis Sheeranin settilistaan niin helposti, etten itsekään huomaisi jos vetäisi coverin tästä.

Vaikka itseänikin ärsyttää vertailla artisteja toisiinsa, kuvaillessa uusia artisteja se on usein välttämätöntä, jotta lukija/kuulija saa nopeammin kiinni mistä puhutaan. Elin tapauksessa kuitenkin mennään niin samassa genressä ja tyylissä Sheeranin kanssa, että mietityttää tuleeko se olemaan Elin uralle hyödyksi vai haitaksi. Toisaalta Sheeran onnistuu myymään kaks lentokentällistä täyteen väkeä jopa Suomessa, joten singer-songwriter meininki taitaa olla niin pinnalla, että vetää mukanaan myös Elin.

Eli on julkaissut vasta 3 biisiä Spotifyssä, mutta soitetuimmalla niistä, Change Your Mind- kappaleella striimejä on jo lähes 42 miljoona. Jos siis fiilistelet Ed Sheerania, voin suositella näitä kolmea jo julkaistua kappaletta. Keikalla kuullut julkaisemattomat kuulosti myös niin hyvältä, että odotan innolla uusia julkistuksia.
Eli
Loput päivän keikoista tuli katseltua levykauppa Platon puolella. Jo edellisen illan Fangclubin keikalla totesin särökitaravetoisen alternative rockin tekevän paluuta. Jatkoa saatiin Platossa kun hollantilainen EUT aloitteli keikkaansa. Jotenkin tän pitkän electronisen ja räpin täyteisen musiikkikauden jälkeen särökitara kuulostaa yllättävän freshiltä. Vaihtoehtorock naislaulajalla nosti vähkisin pintään vähän Paramore-fibaa, vaikka EUT ei missään nimessä ollutkaan verrattavissa Paramoreen. Pakko myöntää et pitkästä aikaa naislaulaja rock-puolella toimi myös minulle.

Seuraava bändi jäi mieleen jo ensikuuntelulla Spotifystä, mut sillon jäi vielä vähän epävarmuus siitä pidinkö bändistä vai oliko siinä jopa vähän jotain ärsyttävää. Kuitenkin keskiviikkoiltana Mahalian keikkaa odotellessa Stadsschouwburgissa oli pakko käyttää Soundhoundia kun Face Behind Her Cigarette lähti soimaan dj:n toimesta.

Boy Azoogan keikka lähti hieman laiskasti liikkeelle, mut jo toisessa biisissä kuultiin menevämpää riffittelyä. Säröt oli käännetty jopa edellistäkin bändiä kovemmalle, joten särökitaran paluusta ei ole siis yhtään perusteetonta puhua. Boy Azoogan kohdalla en löydä oikeen mitään bändiä johon vertaisin, mutta jostain syystä keikan päättyessä päässäni soi Jet-yhtyeen klassikko Are You Gonna Be My Girl.

Ja sitten... puhuiko joku särökitarasta? Seuraava bändi ei todellakaan lähtenyt laiskasti, vaan säröiset riffit tuutattiin suoraan yleisöön heti ensimmäisestä tahdista. Fontaines D.C. löi voluumit kaakkoon ja säröt täysille niin, ettei yleisössä jäänyt epäselväksi alkoiko keikka vai ei.

Vaikka särökitaran ystävä olenkin ja bändin soittaminen kuulosti hyvältä, laulusta jäi vähän ristiriitaiset fiilikset. Oon tottunut kuuntelemaan bändejä, joilla kaiken sen särön ja melun taakse on kuitenkin piilotettu kauniit laulumelodiat. Tätä Fontaines D.C.:n kohdalla ei kuultu vaan genreltään se oli jotain ihan muuta. Bändin illan keikka kuullaan kuitenkin Verassa, joka on mielestäni kaupungin parhaita rokkiluolia, joten uskon klubikeikan toimivan levykauppakeikkaa paremmin tämän bändin kohdalla.

Illan keikkojen osalta alkoi jälleen arpominen. Mitä keikkoja jättää väliin päällekkäisyyksien vuoksi ja voisiko nähdä enemmän jos katsoisi osalta bändeistä vain osan keikkaa?

Aloitin illan Adam Naasilla, mutta vain muutaman biisin verran. Jotenkin Adam Naas muistuttaa mua Alex Vargasista jonka löysin Eurosonicista muutama vuosi sitten, vaikka livenä olikin hyvin erilainen laulaja. Adam Naas kuuluu niihin laulajiin joilla on ääni, joka ei paljon muuta instrumenttia taustalle kaipaa kuin hieman kaikua mikrofoniin. Vaikka falsetissa lauletut niekut ja koruilut olivat erittäin taitavasti laulettuja, omasta mielestäni Adam Naasin ääni soi kauneimmillaan matalammalla.

Ehdottomasti olisi voinut kuunnella Adam Naasia täyspitkän keikan verran, mutta pakkohan se oli lähtä katsomaan kun kotikylän pojat olivat tulleet Eurosoniciin.

Oulun oma Blind Channel oli siis yksi tämän vuoden suomalaisedustuksia Eurosonicissa. Keikkapaikkana oli mulle uus stage Eurosonicissa, joten meni hetki hakiessa. Porukkaa oli hyvin paikalla, sillä piti tehdä duunia päästäkseen eturiviin ottamaan muutama kuva.

Jätkät veti kyl erittäin energisen keikan ja yritys oli kova saada yleisöä mukaan bailaamaan. Siinä onnistuminen jäi toki vajaaksi, mut ei siksi että jätkiltä ois energiaa puuttunut. Eurosonic yleisö on Eurosonic yleisö. Siitä täytyy nostaa hattua, et energia Blind Channelilla ei laskenut hetkeksikään vaikkei yleisö ollutkaan samalla tavalla mukana mihin Oulun pojat ovat varmasti tottuneet.
Blind Channel



Seuraava keikkapaikka oli onneksi ihan vieressä sillä jonoa oli sen verran, että seuraava keikka ehti alkaa ennen ku olin sisällä. Huize Maas on yks Eurosonicin selvästi suosituimpia keikkapaikkoja paikalliselle yleisölle. Ja juuri kun hetkeä aikaisemmin arvostelin Eurosonic-yleisöä Blind Channelin keikalla sveitsiläinen Crimer muistuttaa mua siitä, mikä musiikki tuntuu kolisevan pohjoisen rannikkoeuroopan väkeen kuin häkä. Hollannissa ja kuulemma myös Belgiassa synapoppi tai tarkemmin jopa Dreampop saa jengin keikoilla bailaamaan aivan täysillä. Ja tämän näyttää aiheuttavan myös Crimer. Jengi bailaa aivan täysillä ja saa jopa artistin itsensä hyppäämään yleisön joukkoon tanssimaan keikan loppupuolella. Itselle Crimerin musiikki aiheuttaa todella voimakkaat Depeche Mode fibat mahtipontisilla synapop-sävelillään. Ainakin kappaleet Brotherlove sekä Hours pääsevät omille soittolistoille.

Vaikka Boy Azoogan keikan näinkin jo päivällä, aikataulullisesti tuli järkevämmäksi jäädä katsomaan keikka myös illalla, sillä Huize Maasiin takaisin pääseminen myöhemmin illalla olisi todennäköisesti ollut mahdotonta. Toisaalta hyvä että jäinkin, sillä vasta illan keikalla huomasin, et bändillä löytyi mahtavia bassoriffejä!

Koska Boy Azoogan jälkeen oli vielä muutama esitys ennen odottamaani Sea Girlsiä, tuli sit katsottua samalla keikkapaikalla myös Gerry Cinnamon. Yleisö tuntui diggaavan, mut en tiedä oliko omaa turnausväsymystä jo vai mitä, mut ei ainakaan näin ensikuuntelulla ollut mun pala kakkua.

Illan viimeisenä jäin siis odottamaan BBC Radio 1 Sound of 2019 listalle valittua brittiyhtye Sea Girlsiä. Onneksi jäinkin. Väsymyksestä huolimatta tää bändi toimi. Olin kuulevani jotain The Killerssistä Bastilleen sekä Franz Ferdinandiin, joten tiedän heti useamman jolle suositella tätä bändiä kuunteluun ja omille soittolistoille päätyy varmasti useampikin biisi.
Sea Girls


torstai 17. tammikuuta 2019

Eurosonic Noorderslag day 1.

Kämpiltä lähtiessäni en ollut vielä päättänyt mihin suunnata. MME Talent Awards houkutteli, koska kiinnosti miten tapahtuma eroaa aiemmasta EBBA-gaalasta, mutta toisaalta Fangclub kuulosti koko ajan paremmalta Spotifystä.

Pyörän selkään noustessa en ollut vielä osannut päättää, mutta matkalla ärsyttävä tihkusade teki päätöksen mun puolesta. Gaala oli kauempana, joten keikoille. Koska ennen Fangclubia samalla lavalla soitti omaan aikatauluun merkitty Linn Koch-Emmery, suuntasin keikkapaikalle... kuullakseni viimeiset tahdit kyseisen bändin viimeiseltä biisistä.
No ei mennyt putkeen se.

Tässä vaiheessa ois toki ehtinyt vielä gaalaan, mut toisaalta olin jo Fangclubin keikkapaikalla joten päädyin puolen tunnin odotteluun kun ei viereisiltä keikkapaikoilta nopeasti löytynyt katsottavaa.

Näin jälkikäteen voinkin sitten kiittää laiskuuttani. Kun kuulin Fangclubia YleX:n Uuden musiikin rockshowssa, Teppo Vapaus kuvaili tätä grungen uudeksi tulemiseksi Brittien saarilta. Kun tämä irkkubändi sitten asteli lavalle, mietin kuinka oikeassa Teppo Vapaus olikaan. Laulaja polkkamittaisessa blondissa tukassaan 5cm tummalla tyvikasvulla ja rumpali pitkässä, tummassa, hieman luonnonkiharassa tukassaan olivat kuin inkarnaatio Nirvanasta (toki Grohl elää, joten inkarnaatio jotenkin väärä termi). Grungevertaus ei toki rajoittunut vaan jätkien ulkonäköön, vaan mielestäni bändin biisejä vois helposti heittää samalle soittolistalle 90-luvun legendojen kanssa. Kaverilleni totesin bändiä suositellessani, ettei näin lähelle grungea ole 2000-luvulla päästy.

Keikka oli energinen siitäkin huolimatta, että vaikka Eurosonic-yleisöksi yleisö oli hyvin mukana ja fiilisteli täysiä, ei Eurosonic-yleisö ole verrattavissa klubi- tai normi festarikeikkojen yleisöön. Toivottavasti suomalaisia festaripromoottoreita oli paikalla, sillä mielellään näkisin tämän yhtyeen Suomessa ensi kesänä. (Erityisesti toiveet Qstockin ja Provinssin suuntaan, sillä heidän jo julkisettuun kattaukseen tää sopis täydellisesti)

En tiedä oliko tarkotuksellinen keikan loppuraita, vai tuliko vaan äänimiehen valintana, mutta bändin astellessa ulos lavalta Weezerin Say it ain't so -kappaleen tahtiin tajusin olleeni aikamatkalla 90-luvulle koko keikan ajan, mutta hyvällä, uudella ja erilaisella tavalla.

Kuvat tältä reissulta valitettavasti kännykkätasoa:
Fangclub



Keikan loppuessa jäin selailemaan aikataulua, sillä seuraavaan must see -artistiin oli vielä yli tunti aikaa. Jos Fangclub kuljetti mut aikamatkalle 90-luvun Seattleen, en tiedä mihin heidän jälkeen samalle lavalle noussut PowerSolo oikeen vei. Kun lähdin kotoani uuden musiikin festareille, tää ei varsinaisesti ollut sitä mitä kuvittelin löytäväni.

Jos bändillä on biisi nimeltään Boom Babba Do Ba Dabba, voisi äkkiseltään kuvitella et lavalle ei mikään dj-tuottaja ole tulossa, eikä tullutkaan. En tiedä onko väärin sanottu, mut lavalle nousseita henkilöitä omastani mielestäni kuvasti sanat "vanhan liiton rock'n'roll". Ei ehkä oma genreni, mutta jotenki hyvä fiilis siitä tuli, et tää genre edelleen elää ja voi hyvin. Kaikessa tässä tämän päivän musiikin koneellistumisessa on kuitenkin jotenkin virkistävää nähdä tällaista meininkiä!

POWERSOLO
Jotta varmasti ehtisin sisään seuraavalle keikalle, jätin kuitenkin Powersolon keikan kesken ja suuntasin Stadsschouwburgiin, joka on yksi Eurosonicin upeimmista lavoista. Kyseisellä lavalla aloitti seuraavaksi upea brittiläinen Mahalia.

Pirteä ja iloinen ja uskomattoman hienolla äänellä varustettu Mahalia sopi tuonne lavalle täydellisesti. Taustojen lisäksi laulajan mukana lavalla oli vain basisti, mutta setti toimi täysin. Saatoin jopa kommentoida Mahalian olevan ärsyttävän lahjakas laulaja, kun hän esitti kappaleensa Back Up Plan täysin ilman mitään taustoja. Vaikka oma laulutunneilla käynti on opettanut, että kaikenmaailman korut, niekut ja kikkailut laulaessa voi olla liikaa, jos sen tekee niin lahjakkaasti kuin Mahalia, sallin sen täysin.

Lisäksi Mahalian kappaleet ja tapa esiintyä on jotenkin ihanan kerronnallista. Kuin katsoisi musikaalielokuvaa jossa kappaleet on täydellisesti kirjoitettu dialogiksi tai kuin hän kertoisi tarinaa edessä oleville ihmisille tuosta noin vain laulamalla.

Mahalia