Eurosonic Noorderslag: päivä 2

Kakkospäivä festareita starttasi jälleen varjofestari Platosonicin puolelta. Jos oot lukenut aiempien vuosien Eurosonic postauksia, tiedätkin, että Platosonic on levykauppa Platossa ja viereisessä kahvila CoffeeCompanyssä järjestettävä ilmainen päivätapahtuma, jossa osa Eurosonicin artisteista esiintyy lyhyemmillä 20minuutin keikoilla.

Lähdin Platosoniciin ilman aikatauluja, sillä en ollut juuri katsonut mitä siellä esiintyy. Paitsi sen, että Suomen oma Jesse Markin aloittaisi klo 17.00 Platossa.

Kolmen aikaan saapuessani paikalle, CoffeeCompanyssä aloitteli irlantilainen Sorcha Richardson. Keikan alkaessa täysin vieras nimi, eikä keikaltakaan erityisen suurta hittiä jäänyt mieleen. Ainakin näin akustisesti, Sorcha Richardson on niitä artisteja, jotka sopivat niihin hitaiden sunnuntaiaamujen fiilistelyihin sun instastooreissa.

Vaikka Richardsonin ja Jesse Markinin välissä esiintyi useampikin artisti, törmääminen tuttuun suomalaiseen kahvilan edustalla, vei huomion keikoista hetkeksi, joten seuraava nähty artisti olikin sitten vasta Jesse Markin.

Vaikka Platon keikka oli ensimmäinen keikka jonka Jesse Markinilta näin, tuntui jotenkin heti, että kyseessä oli paljon kevyempi pintaraapaisu siitä, mitä Markin todellisuudessa livenä on.

Jesse Markin on artisti, jota soittaessa muutamalle kaverille, on aina aiheuttanut kysymyksen: "onks TÄÄ suomalaista?". Markin kuulostaa kansainväliseltä ja se ollaan huomattu myös Eurosonicissa. Illan keikkapaikan, Grand Theatren edustalle alkoi kerääntyä jonoa jo 25 minuuttia ennen keikkaan ja sali oli varsinkin keikan alkuvaiheessa täynnä.

Illan keikalla mentiin selvästi syvempiin vesiin ja tästä suurin osa johtui tottakai paikasta, valoista ja tunnelmasta. Jättimäinen screeni lavan takana toi keikkaan mahtavalla tavalla visuaalisuutta valojen lisäksi mm. videoilla.

Jesse Markin on buukattu Ouluun elokuun Varjofestareille, mutta toivoisin, että mieheltä saadaan nauttia vielä klubikeikka ennen kesän festareita.

Vaikka Jesse Markinin jälkeen olisi ollut useampi kiinnostava artisti ennen Celesteä, päätin ennakoida. Celeste oli valittu BBC Radio1:n Sound of 2020 listalle ja vielä tuon listan voittajaksi, joten hänet oli nähtävä. Vaikka lähdin Grand Theatresta heti Markinin lopetettua, 45minuuttia ennen Celesten keikan alkua, samaan suuntaan suuntasi jo reilusti muutakin festariyleisöä. Olin ovella 35 minuuttia ennen keikan alkua ja jouduin silti jonottamaan. Lisäksi sali oli sisään päästyäni jo yli puolillaan. Jälkikäteen näin instagramista, että keikan ulkopuolelle oli jäänyt todella, TODELLA paljon porukkaa, joka ei vaan yksinkertaisesti mahtunut sisään. Kuuden Eurosonic vuoden kokemuksella ennakointi siis kannatti. Eurosonicissa on mahdollisuus nähdä joko paljon artisteja tai sit ne tärkeimmät.

Mutta itse Celesteen.

Celesten ääni nousi mulle nopeasti suosikiksi Eurosonicin Spotify-listalta jo ennen kuin tiesin Sound of 2020 ehdokkuudesta, saati sitten voitosta. Celesten ääni on jotain sellaista, mitä saadaan kun sekoitetaan isoimmat brittiläiset naisäänet Adele ja Amy Winehouse ja kastetaan vielä legendaarisen Etta Jamesin ääneen. Artistien vertailu toisiinsa on aina vähän tylsää, mutta tolla vertauksella pääsette ainakin lähelle siitä, millä asteikolla Celesten äänen kanssa liikutaan. Näin tammikuussa 2020 on ehkä vielä liian aikaista sanoa, että mielestäni Celestellä saattaa olla mahdollisuuksia olla THE Sound of 2020-luku, mutta se selviää vasta muutaman vuoden päästä.

Livenä Celesten ääni on juuri niin upea, ellei upeampikin kuin levytettynä, mutta esiintyjänä Celeste ei ole vielä valmis. Vaikka vähäeleisesti mikkiständin kanssa esiintyviä souldiivoja on paljon, Celesten esiintymisestä huokuu vielä valitetavasti hieman läsnäolon puute. Laulaessaan erittäin vahva esiintyjä tuntuu jokaien hiljaisen hetken tullen katselevan lähinnä bändin jätkiä tai vaan seinille, ikäänkuin hakien poispääsyä lavalta. Uskon silti, että tähti on jo syntynyt, sillä keikkailu on yksi niitä asioita, joita ei voi oppia kuin keikkailemalla.

Yksi keino, millä olen oppinut löytämään kiinnostavia Eurosonic-artisteja, on festarien esiintyjien välissä soivat biisit keikkapaikoilla. Ne ovat aina Eurosonic-artiseja. Kun odottelee keikkoja eri keikkapaikoilla, alkaa tunnistaa biisejä, jotka ovat soineet parin päivän aikana jo aiemminkin ja sen jälkeen käytössä onkin Soundhound. Yksi tällainen keikkapaikoilla paljon soinut biisi oli belgialaisen Tanaë:n Still Beautiful. Tästä syystä illan viimeiseksi artistiksi valikoitui Tanaë.

Livenä Tanaën saundi kuulosti ajoittain jopa Alman ja Tones&I:n kaltaisen persoonalliselta, mutta levyversioissa aavistuksen pehmeämmältä. Genreluokituksessa Tanaë menee edeltä mainittujen kanssa tanssittavaan pop-musiikkiin mutta useita kertoja keikalla tuli mieleen myös Dua Lipa.

Useita covereita levyttänyt Tanaë esitti keikalla myös yhden, Jorja Smithin Blue Lightsin, mutta mielestäni laulajan tulisi keskittyä omaan tuotantoonsa, sillä siinä on ainesta. Keikan tanssittavimmasta kappaleesta vastanneen One Night kappaleen voisi hyvinkin kuvitella radioaalloille muun tämän päivän popin joukkoon.

Esiintyjänä Tanaë oli yksi viikon pirteimmistä. Laulaja selvästi nautti lavalla olosta ja yleisöön asti paistoi se, että hänellä ja bändin jätkillä on hauskaa. Varsinkin hillityn Celesten jälkeen Tanaën keikkaa oli ilo myös katsoa.

Eurosonic Noorderslag: Päivä 1

Jälleen on se aika vuodesta, kun Euroopan uuden musiikin kiinnostavimmat nimet on koottu kolmen päivän sisään yhteen kaupunkiin. Samaan paikkaan, samoiksi päiviksi on kerääntyneet myös musa-alan ihmiset, niin toimittajat kuin festarijärjestäjätkin etsimään omalle kuulijakunnalle sopivia artisteja.

Joka vuosi Hollantiin saapuessa painin saman ongelman kanssa: En ole ehtinyt kuunnella kaikkea. Kaikkea näillä festareilla ei ole mahdollista nähdä, joten on pakko ennakoida jotenkin. Ellei sit halua mennä täysin summassa katsomaan mitä vaan, sillä musiikkiahan täältä kyllä löytyy.
Onneksi viimeisenä parina vuotena, olen hoksannut tsekata tammikuun alussa julkaistavan BBC Radio 1:n Sound of-listauksen, joka ennustaa aina tulevan vuoden menestyviä artisteja. Kyseisen listauksen ovat voittaneet mm. Adele (2008), Ellie Goulding (2010), Sam Smith (2014) joten sen arvioon voi aika hyvin luottaa. Tänä vuonna Eurosonicissa esiintyy kuusi Sound of 2020 listalla olevaa artistia.

Festarien ensimmäisenä artistina lähdin katsomaan belgialaista Blanchea. Blanche valikoitui kuunneltavaksi Eurosonicin Spotify-listalta, sillä nimi oli valmiiksi tuttu. European Border Breakers gaalassa 2018 kappaleestaan City Lights palkittu Blanche tuli nähtyä tuon vuoden gaalassa esittämässä voittokappaleensa akustisen version.

Vasta 19-vuotias Blanche on parhaimmillaan laulaessaan matalalta. Syvä äänensävy on upea ja Blanche hallitsee sen taitavasti. Korkeammalta laulettavissa biiseissä ääni ei selvästikkään ole niin hallussa, vaikka saundi toimii.

Vaikka laulajana Blanche on vahva, on esiintyminen vielä kovin ujoa ja vähäeleistä. Edes tanssittavimpien biisien biitit ei saa laulajaa revittelemään, vaan tanssi on hillittyä. Noissa kohdissa yleisöä taputuksiin yllytti kiippari/kitaristi ja saikin helposti yleisöä mukaan. Tätä elettä olisi toivonut kuitenkin artistilta itseltään, joka kotimaassaan on kuitenkin jo julkaisujen puutteesta huolimatta kovassa nosteessa. Erityismaininta esiintymisestä täytyy antaa myös bändin rumpalille, joka eli keikkaa täysillä mukana alusta loppuun asti.

Blanchen debyyttialbumin pitäisi ilmestyä tänä keväänä.

Blanchen jälkeen Grand Theatren päälavalla oli aloittamassa Sound of 2020 listaukselle päässyt, myös 19-vuotias Arlo Parks. Super pehmeällä äänellä varustettu lontoolainen oli soul-tyyliin huomattavasti vahvempi esiintyjä kuin Stadsschouwburgissa hetkeä aikaisemmin nähty Blanche. Vaikka bändi jammaili pitkiä sooloja, ei tämä esiintyjä jäänyt paikoilleen, vaan jammaili bändin mukana ilmakitaroineen. Myös välispiikit sujuivat nuoresta iästä huolimatta kuin vanhalta tekijältä. Omaksi suosikiksi keikalta nousi ihanan pehmeä Super Sad Generation.

Arlo Parksin jälkeen olisi ollut reilusti aikaa seuraavaan omaan valintaan, joten lähdin minut majoittaneen kaverini mukaan keikalle, jonka hän halusi nähdä. Ja onneksi lähdinkin. Huize Maasin päälavalla nähtiin sellainen ihme kuin ranskalainen rockbändi. Toki voitte korjata jos olen väärässä, mut en koko iltana keksinyt ainuttakaan. Vasta aamulla googlaamalla löysin että Phoenix on Ranskasta ja lasketaan rockbändiksi.

Tällä kertaa ranskalainen rockbändi oli nimeltään Last Train. Bändi aloitti sellaisella riffien räminällä, että mieleen tuli jopa Royal Blood, mutta hieman raaemmalla laulusaundilla. Koko keikka ei kuitenkaan vastaa riffitykitystä ollut, vaan bändi osasi ottaa tempon alas keikan puolivälissä ja kasvattaa sitä jälleen loppua kohti. Itse laulajan saundi jäi kaivelemaan, sillä siinä oli jotain niin tuttua, mutta ei silti sellaista että osaisin verrata kehenkään. Pistäkääs viestiä jos keksitte ketä ääni muistuttaa.

Tää keikka oli niin täynnä, ettei mitään mahdollisuuksia ollut valokuvausetäisyydelle.

Stadsschouwburgin upealle lavalle nousi seuraavana artisti, joka tarttui Eurosonicin soittolistoilta omille soittolistoille ensimmäisenä upealla Not Gonna Cry-hitillään ja on soinut omissa luureissa ahkerasti jo syksystä alkaen.

Norjalainen Emma Steinbakken on selkeää jatkumoa viime vuosina Norjasta ponnistaneille naisartisteille kuten Sigrid, Astrid S, Aurora ja Anna of the North.

Emma Steinbakken on äänen käyttäjänä todella vahva. Herkimmillään ääni on upean hento, mutta vahvimmillaan äänessä on särmää. Esiintyjänäkin Steinbakken on vahva, vaikka taisi olla jopa nuorempi kuin illan aloittaneet Blanche ja Arlo Parks.

Illan toiseksi viimeiseksi olin aikatauluttanut Huize Maasin päälavalla aloittavan Sound of 2020 listalla viidenneksi sijoitetun Inhalerin. Aikataulun mennessä hieman päällekkäin Emma Steinbakkenin kanssa, en lähtenyt edes yrittämään keikalle, sillä matkaa keikkapaikkojen välille tuli melkein kilometri ja veikkailin Inhalerin vetävän paikan täyteen jo ennen keikan alkua.

Vähän kyllä jälkikäteen harmittaa, sillä hyvää uutta kitararockia tulee tänä päivänä harvemmin. Toivottavasti joku suomalainen festarijärjestäjä ottaisi tämän bändin kattaukseensa jo heti ensi kesänä. Ainakin mun mielestä tässä on jotenki Ilosaarirock-tunnelmaa.

Illan viimeisenä keikkana halusin ehdottomasti nähdä koko Euroopalle tutut kasvot. Varmasti jokainen muistaa kuka voitti Euroviisut vuonna 2014. Ja jos ei muista, kun nimi mainitaan, muistaa varmasti.

Conchita Wurstin voitosta ja esiintymisestä Euroviisuissa ylipäätään kohistiin ympäri Eurooppaa vuonna 2014. Mikä kaiken kohun ja epäolennaisuuksien taakse on kuitenkin unohtunut suurelta osalta eurooppalaisia, biisi oli oikeasti hieno, täydellisesti euroviisuksi sopiva ja Wurst laulajana erittäin taitava.

Viime lokakuussa uuden albumin julkaissut Wurst ei keikallaan tuota euroviisuissa tutuksi tullutta kappaletta esittänyt (vaikka vähän olisin toivonut). Teatraalisen powerballaadin sijaan Wurstilta kuultiin erittäin tanssittavaa tämän päivän poppia, joka pääsee ehdottomasti omille soittolistoille tänä vuonna.

Äänen käyttö Wurstilla ei ollut ihan ehkä sitä, mitä euroviisut oli muistikuviin jättänyt, vaan pehmeämpää ja popimpaa. Uuden levyn tuotanto jäi kuitenkin jo ensi kuulemalta päähän soimaan, joten väitän että radiohittiainesta useammassakin raidassa.