Lenny Kravitz 26.10.2014 @ Hartwall Arena, Helsinki

Musiikkiblogi. Keikkapäiväkirja. Oon suunnitellut kirjoittamista jo vuosia, mut aina on muka liian kiire.

Takana on niin lukematon määrä klubi-, areena-, stadion- ja festarikeikkoja, etten muista lukumäärää edes tälle vuodelle.

Ensimmäisen postauksen saa nyt itseoikeutetusti, nuori, tuleva superlupaus Lenny Kravitz. Vai miten se nyt olikaan? Äijällä pamahti toukokuussa mittariin 50 vuotta ja 10. studioalbumi Strut julkaistiin syyskuussa. Jos multa kysytään ja vaikkei kysyttäisikään, on kyseessä hemmetin kova levy. Tiedä sitten onko Lenny soittolistavastaavien mielestä jo "so last season", mut muutamaa rokkiin erikoistunutta radiokanavaa lukuunottamatta, en oo biisejä radiosoitossa kuullut, vaikka sinkkubiisi The Chamber on kyllä ihan hittikamaa. Voi toki olla, että oon vaan kuunnellut liian vähän radiota.

Lämppärinä  Gabriel Garzón Montano

Strut-kiertueella mukana Kravitzin lämppärinä kiertää (oikeasti) nuori soul-artisti Gabriel Garzón Montano. Itselleni ennalta täysin tuntematon tapaus. Kyllähän soul-rytmit on usein helposti tanssittavaa musiikkia ja saa ensikuulemaltakin polvet notkumaan tahdissa, niinkuin nytkin, mutta muuten oli kyllä kuuntelijan kannalta aika haastavaa soulia. Ei oikein mitään tarttumapintaa tai koukkua mikä jäis ensikuulemaltakin mieleen.

Haastava musiikki ei välttämättä ole huono asia, sillä pitihän tää artisti penkoa Spotifystä uudelleen kuunteluun. Biisit Me Alone sekä Everything Is Everything alkoivat parin kuuntelun jälkeen avautua ihan uudella tavalla.

Toivotaan Gabrielille breikkausta suuren yleisön tietoisuuteen, niin pääsenpä leijuun kuinka "Mä oon nähny tän jo sillon ku en tienny tästä artistista itsekään" ja kuinka "se on muuten koskenu mun olkapäähän, ku keikan jälkeen kierteli yleisössä".

Mutta Lenny Kravitz...

Omat liput oli otettu permannolle, koska vanhasta muistista Hartwall Arenan katsomot on konserttitilanteessa aivan liian kaukana lavasta. Koska keikkailta oli sunnuntai, hakeuduttiin suoraan katsomoon ja jätettiin hallin päätybaari väliin. Lennyn fanikanta kun ei koostu kiljuvista teineistä, huomattiin pääsevämme lähes eturiviin ja lopulta mun ja artistin välissä oli pari ihmistä ja aita.

Keikan avas uuden levyn Dirty White Boots ja show oli just sopiva sekoitus vanhoja suuria hittejä ja Strut-levyn hittimateriaalia. Omaan keikkakokemukseen tietenkin vaikuttaa eturivin meininki ja ilmeisesti hs.fi:n keikka-arvion tehnyt Heikki Romppainen ei katsonut keikkaa ihan yhtä hyviltä paikoilta. New York Cityn yhteislaulu ei ehkä ollut keikan onnistunein hetki sillä biisi on siihen liian uusi, mutta Let Love Rulea laulettiinkin sit senkin edestä.

Lenny mainitsi kärsivänsä lievästä kurkkukivusta, mutta laulussa se ei kuulunut. Keikan jammailut rumpu-, basso-, saksofoni-... yms. sooloineen antoi varmasti sopivasti taukoja laulajan äänelle. Lennyn bändi ja taustalaulajat ansaitsee täyden kiitoksen keikasta. Porukka on yksinkertaisesti niin kova, ettei tuo porukka voi muuta kuin toimia livenä. Cindy Blackman rummuissa soitti ehkä kovimman rumpusoolon minkä oon kuullut.

Vaikka aloitusbiisiveikkaus ei osunut ja Strut soi vasta muistaakseni neljäntenä, osui lopetusbiisiveikkaus kohdalleen sekä viimeisen biisin, että encoren osaltakin. Are You Gonna Go My Way ja encoren The Chamber päättivät keikan hyviin bileisiin permannolla.

Niin kauan kuin Lenny Kravitz ja bändi jaksaa jammailla tuolla tasolla, voin suositella keikkakokemuksena. Ja miksei jaksaisi? Pelkän The Chamber videon katsomalla voi päätellä Lennyn olevan sellaisessa fyysisessä kunnossa ettei pitäisi jäädä siitä kiinni.

-Tiina

PS. Onhan se viiskymppiseksi törkiän kuuma.